Vähiin käy, aika nimittäin.
Tuntuu, että siitä on vasta vähän aikaa, kun yli vuosi sitten ruvettiin puhumaan siitä, että olisi mahtavaa lähteä tokana vuonna tekemään työharjoittelua ulkomaille. Ja nyt on tasan neljä viikkoa siihen, että istutaan lentokoneessa matkalla kohti Kilimanjaron lentokenttää ja Moshia. Koko syksy on mennyt tosi nopeesti koulun ja töiden parissa ja lähtöön liittyen on ollut niin paljon asioita, joita on pitänyt hoitaa, joten ei oo oikein ehtinyt ajattelemaankaan koko lähtöä kovin syvällisesti.
Se on aika uskomatonta, miten paljon valmisteluja tarvitaan, kun lähdetään ulkomaille pidemmäksi aikaa, kuin pariksi viikoksi ja tekemään jotain muuta kuin lomailemaan. On pitänyt hoitaa kaikennäköisiä papereita koulun ja Tanzania Volunteersin kanssa, tutkia ja varata lentoja, laittaa vakuutusasiat kuntoon, ostella tavaroita reissua varten, hankkia rokotuksia ja lääkkeitä, käydä hammaslääkärissä jnejnejne. Ja tämä kaikki on pitänyt jaksaa hoitaa koulun ja töiden ja muiden tärkeiden asioiden ohella. Välillä jo tuntui, että usko loppuu, että ei millään jaksa/saa hoidettua kaikkea kuntoon, mutta niin ne asiat on vaan ruvennut järjestymään kuin itsestään ja nyt on aurinkorasvoja myöten kaikki hommattuna!
Mulla tää aika käy vielä pahemmin vähiin kuin muilla, sillä oon lähdössä Thaimaahan nyt tulevana perjantaina kahdeksi viikoksi, joten mulla ei ole kuin tää viikko ja sit viikko ennen lähtöä aikaa hoitaa kaikki asiat kuntoon. Onneksi Olli jää pitämään meidän yhteisestä kodista huolta, niin ei tarvitse posteista, kukkien kasteluista ja sellaisista pitää huolta. Tuntuu, että ei sitä tajuakaan vielä, kuinka vähän aikaa on enää Suomessa seuraavan 4 kuukauden aikana. Kai sen sitten vasta tajuaa, kun 14.1. lähdetään lentokentälle ja pitää hyvästellä oma rakas Olli ja kaikki muut läheiset ihmiset. Hyvästelyjä en kyllä odota yhtään innolla, mutta pitää yrittää muistaa, että kolme kuukautta on loppujenlopuksi tosi lyhyt aika ja ennen kuin huomataankaan ollaan jo takaisin Suomessa omien läheisten ympäröimänä.
Ja onhan meillä toisemme tukena ja turvana. :) Vaikka näiden tyttöjen kanssa varmasti vaikeitakin hetkiä tulee, voi vaan olla kiitollinen siitä, kuinka ihanien ihmisten kanssa on lähdössä reissuun ja kuinka paljon uusia ja ihmeellisiä asioita me tullaan yhdessä kokemaan. Vertaistuki siellä reissun aikana ja Suomeen palatessa on varmasti äärettömän tärkeää, kun ei kukaan muu varmaan samalla tavalla voi ymmärtää niitä kokemuksia, mitä siellä näkee ja kokee.
Kaikenkaikkiaan en tietenkään malta odottaa, että 14.1. koittaa ja lähdetään kohti Tansaniaa. Tunteita reissuun liittyen on tietysti laidasta laitaan. Odotan innolla uusia kokemuksia, uusia ihmisiä, mielenkiintoisia työkokemuksia,erilaista kulttuuria ja upeita nähtävyyksiä (Kilimanjaro, Safarit, Sansibar...), mutta toisaalta taas tuntuu kauhealta, ettei näe läheisiä ja rakkaita ihmisiä moneen kuukauteen. Aikamoiseen seikkailuun tää tyttö on itsensä laittamassa, mutta varmasti sellainen kokemus on tiedossa, että hölmöhän sitä olisi jos ei lähtisi. Ja oon monelle sanonutkin, että ei tällaista tilaisuutta voinut olla käyttämättä, sillä sitä varmaan katuisi koko loppuikänsä jos ei nyt lähtisi. Ja uskon täysin myös, että sekä minä että mun läheiset, etenkin Olli, kestää pitkältä tuntuvan, mutta oikeasti lyhyen ajan erillään. Ja sanontahan kuuluu, mikä ei tapa, se vahvistaa ;)
Tässä nyt oli vähän näitä mun ajatuksia kuukautta ennen lähtöä. Sitä ennen pitäisi vielä nähdä uusia ja upeita asioita Thaimaassa ja nauttia perheen seurasta ja auringosta, kun te muut värjöttelette täällä Suomessa. ;)
Varmaan itse hiljennyn täällä nyt pariksi viikoksi ja palailen sitten Thaimaan loman jälkeen vielä lähtötunnelmiin tai viimeistään sitten kirjoittelen taas, kun ollaan selviydytty Tansaniaan asti!
Ihanaa Joulua kaikille ja mahtavaa Uutta Vuotta 2013! :)
- Petra
